• Sohvi Nyman

Ulkonäköpaineista

Updated: Aug 29


Alussa…


Muistan esiintyneeni onnellisena vanhempieni illanistujaisissa vieraille. Välillä kävin vaihtamassa vaatteita ja sitten taas mentiin. Lastenlauluja ja iskelmää. Suosikkivaatteet oli äitin vaatekaapista, semmoinen pehmeä silkkinen alushame ja korkokengät. Taisin joskus laittaa mummin tekemän lampunvarjostimen päähäni lisäämään dramatiikkaa. Ja sitten sen kadotti. Ei kokonaan kuitenkaan. Laulu vei kovana intohimona koulun kissanristiäisissä esiintyen.


"Mutta se vapautunut onnellisuus ja esiintymisen ilo, mikä pienessä ihmisessä voi vaan olla, se jäi jonnekin lukkojen taakse. Tuli Murrosikä."


Tiesitkö, että muut ”eläimet” eivät käy lävitse niin rankkaa metamorfoosia ja hormonaalista aivojen uudelleenmuokkautumisprosessia kuin ihminen teini-iässä. Murrosikä alkaa salakavalasti, niin kuin kaikki muutos. Ja se toteutuu oman ikäluokan kanssa samaan aikaan, mutta kuitenkin eri vaiheissa, yksilöllisesti. Syntyy harha, että Minä olen ainoa, joka kokee näin. 80-90-luvuilla siitä puhuttiin, mutta ei kuitenkaan siinä määrin kuin nykyään. On hämmentävää, kun iloinen, avoin ja ulospäinsuuntautunut lapsi muuttuu synkäksi, ahdistuneeksi ja sisäänpäin kääntyneeksi teiniksi. Kummallisin kokemus, joka tapahtuu lähes huomaamatta, on sisäisen äänen syntyminen meissä. Ja lähes poikkeuksetta tuo ääni on kriitikko.


Sen jälkeen äidin ihana alushame oli jotain hävettävää, mummin tekemä lampunvarjostin nolo ja korkokengät jotain sellaista, millä oli vaikea kävellä, koska kaikki hoki niin. Tarkkailija minussa muisti kaikki arvostelut joihin olin elämäni aikana törmännyt. Se imi itseensä isän huomiot teeveessä esiintyvän iskelmälaulajattaren pyöristyneestä muodosta ja äidin ainaisen laihdutuskuurin. Sen ihmettelyn miksi mummi halusi viedä minua vaatekaupoille ja ei suinkaan Pukevan nuorten osastolle tai Seppälään, vaan Halosen Tosi Aikuisten Naisten osastolle. Kaapeliteeveestä näkyi MTV ja koulussa oli cooleja tyttöjä, joilla oli kauniita vaatteita. Vertailin itseäni lakkaamatta muihin.

Olin tarkkaileva varhaisnuori ja ujo teini. Yhtäkkiä olin pidempi kuin luokan pojat. Ja rinnat kasvoivat ja olemus pyöristyi. Tahdoin peittää sen kaiken, kuljin kumarassa, että olisin sulautunut joukkoon. Vasta 17 vuotiaana näin itsessäni hieman joutsenta. Mutten pitkään.

Jostain syystä minulle ei kerrottu suoraan, että olen kaunis. Kun olen katsellut nuoruuden kuviani tai perheeni ja sukulaisteni kuvia, olen ymmärtänyt, että olen saanut poikkeuksellisen kauneuden geenejä. Tiesitkö, että kauneus hukkuu kauniissa ympäristössä? Liekö liiallisen ylpistymisen pelossa tai sukupolvien kateushöyryjen takia, sitä ihmisen kehumista ei harrastettu, päinvastoin. Tuo ympärilläni leijuva hiljaisuus on vuosien myötä vahvistunut. Äitini ihmetteli kerran asiaa ja sanoi, että oletti, että tiedän olevani kaunis ja valovoimainen. Miten? En näe itseäni. Oma kuvakulma on eri kuin toisten. Sitä näkee yleensä vain omat puutteensa, kun katsoo peiliin tai näkee itsensä valokuvista. Tiedän, että Aivan Jokaisen täytyy saada kuulla olevansa Ihana. Siksi Elämäntehtäväni on suoristaa erityisesti naisten kruunuja!


Tällä geeniperimällä myös painoni heittelee ja hormonit toimii miten sattuu. Tuntui, että aina takerruttiin epäkohtiin. Muistan kerran juhlakakkupöydässä mummini tokaisseen kuuluvaan ääneen, että ”Ei sun Sini kannattais syödä tota suklaata.” Ja kun palasin Irlannista muutaman kuukauden opintovapaan jälkeen kotiin, setä tökki ensimmäisenä vatsaani ja kyseli mitäs siihen on tullut.

Tuntuuko tutulta? Tällaista itsetuntopohjaa ja-tai vinoon kasvanutta sisäistä kriitikkoa ei noin vain unohdeta tai olla välittämättä. Minut se lamautti toteuttamasta unelmiani nuorena. On vuosien itsetutkiskelun ja loputtomien laihdutuskuurien taustatyötä ollut vaimentaa niitä itseään lannistavia sisäisiä ääniä ja vahvistaa lempeitä helliä sanoja! Työ on edelleen kesken, mutta Nyt ehkä ymmärrän mistä jotkut epävarmuudet minussa johtuu. Olen järjestelmällisesti oppinut päästämään minuun muodostuneista haavoista irti, koska ”kun on lusikalla annettu ei kauhalla voi vaatia”. Ja harjoittelen tietoisesti olemaan vertailemasta itseäni muihin.


Sillä…

Minä olen kaunis! Minä olen ainutlaatuinen. Ja sellaista mille ei voi nyt tällä hetkellä mitään, ei kannata murehtia:

”Kun unohtaa sen mitä ei voi muuttaa, on onnellinen” – Arvo Ylppö

Ja kun on Onnellinen, on aika Ihana.

Tämän vieraskynän kirjoittaja on Sini Ikävalko, 43v. Ihana helsinkiläinen Nainen, Äiti, Henkinen rinnallakulkija, Kouluttaja ja ”se laulava pappi”, joka auttaa ihmisiä elämään parhaan elämänsä.

www.siniikavalko.fi




 

©2020 by Sohvi Nyman Oletihana! Proudly created with Wix.com